“Gouldeneiiiiii, ai faund his viiknes, gouldeneiiiiii, heell duu vot ai pliiis…” jollotteli telkkämuori. Telkkämuorina se kotosuomessa tunnettiin, mutta talvehtimissijoillaan Puolassa piruuttaan nimittivät sitä Lady Goldeneyeksi. Ei sen saundi eikä soinnin puhtaus ollut ihan Tina Teen veroinen mutta turha sitä on siitä soimata, äänellään se sotkakin laulaa.
Talvi oli jo taittunut maaliskuuksi ja muutto Suomeen kesänviettoon oli jo ihan lähellä, siksi muoria laulatti. Ikää sillä jo oli ties kuinka paljon, mutta kuin vanhasta muistista se vielä pysyi elossa ja muutti parven mukana syksyin keväin. Pesimään se ei enää vaivautunut, mutta pyöripä nuorempien kiusana muistelojaan kertoilemassa ja viisauttaan jakamassa.
Toviksi muori vajosi muistoihinsa pohtimaan menneitä ja nykyisiä aikoja. Nykyään asiat olivat hyvällä mallilla, rannoilla oli pöntöistä oikein runsaudenpulaa ja metsästäjätkin alkoivat jo olla niin ukkoutuneita, etteivät juuri hanhea pienempään saaliiseen osuneet. Toista se oli ennen, silloin uuttuja oli harvassa ja niistäkin nälkäiset ihmiset keräsivät munat ruokapöytäänsä. Tai silloin kun telkkämuori muni ensimmäiset munansa Ilmattaren polvelle. Perin huono oli pesäpaikka kun kaikki munat särkyivät, mutta minkäs teit kun ei pönttöjäkään ollut tarjolla. Ja syntyihän siitä nyt kuitenkin maailma, jos ei telkkäpoikuetta syntynytkään.
Telkkämuori hymähti ja sulki silmänsä. Nyt oli päivätorkkujen aika.
Deme 
Demetrius 